Lahden lyseo osallistui Oulussa järjestettyyn EAS-konferenssiin, joka kokosi yhteen eurooppalaisia urheilun, opetuksen ja kaksoisuran asiantuntijoita. Norjalaisen ja tanskalaisen asiantuntijan puheenvuoroista muodostui kiinnostava kokonaisuus: miten nuoren urheilijan kehitystä voidaan tukea niin, että korkea vaatimustaso säilyy, tuki osuu oikeaan vaiheeseen ja tulevaisuuden mahdollisuudet pysyvät riittävän pitkään avoimina. Keskustelu osuu suoraan urheilulukion arkeen, sillä tämän päivän suoritus kertoo paljon nykyhetkestä, mutta nuoren koko urheilullista tulevaisuutta se ei vielä ratkaise.
Nuorten urheilussa tehdään jatkuvasti valintoja. Joku pääsee valmennusryhmään, toinen nuorten maajoukkueeseen, kolmas urheiluoppilaitokseen. Valmentajien, seurojen, lajiliittojen ja oppilaitosten on pystyttävä arvioimaan, kenelle tarjotaan seuraava mahdollisuus ja millaista tukea nuori tarvitsee.
Samalla jokainen valinta tehdään keskellä kehitysprosessia, jonka lopputulosta kukaan ei vielä tunne.
Nuori kasvaa, harjoittelee, loukkaantuu joskus, vaihtaa valmentajaa, oppii tuntemaan itseään ja löytää mahdollisesti kokonaan uuden lajin. Biologinen kypsyminen tapahtuu eri tahtiin, motivaatio muuttuu ja elämä ympärillä elää. Siksi 14-, 16- tai 18-vuotiaan tämänhetkinen taso on aina vain yksi näkymä pidempään kehityskaareen.
Oulussa kuullut norjalainen ja tanskalainen puheenvuoro lähestyivät tätä todellisuutta eri suunnista ja päätyivät yllättävän lähelle toisiaan. Molemmissa nousi esiin tarve rakentaa järjestelmää, joka tunnistaa nykyisen suorituskyvyn ja jättää samalla riittävästi tilaa myöhemmälle kehitykselle.
Lahjakkuus tulee näkyväksi tekemisessä
Norjalaisessa puheenvuorossa lahjakkuutta tarkasteltiin kiinnostavalla tavalla. Lahjakkuus ei näyttäytynyt nuoreen kerran kiinnitettävänä leimana, jonka perusteella hänen tuleva urheilijanpolkunsa voitaisiin ennustaa. Se rakentuu ja tulee näkyväksi harjoittelussa, kilpailuissa, oppimisessa ja suhteessa ympäristöön.
Tämä näkökulma kiinnittää huomion myös urheilijan ympärillä oleviin ihmisiin ja rakenteisiin. Valmentaja voi nähdä nuoressa ominaisuuksia, joita tämänhetkiset tulokset eivät vielä paljasta. Seura voi tarjota aiempaa vaativamman harjoitusympäristön. Oppilaitos voi rakentaa opiskelun ja harjoittelun rytmiä siten, että urheilijalle jää riittävästi aikaa harjoitella, palautua ja edetä opinnoissaan.
Norjalaisessa esityksessä urheilijan etenemistä kuvattiin ovien avulla. Matkan aikana avautuu harjoitusryhmiä, joukkueita, kilpailuja, valmennusympäristöjä ja uusia mahdollisuuksia. Toimiva järjestelmä sisältää useita sisäänkäyntejä ja antaa myös myöhemmin kehittyvälle urheilijalle mahdollisuuden päästä mukaan.
Mitä harvempaan ratkaisevaan porttiin urheilijanpolku perustuu, sitä suuremmaksi yhden valinnan merkitys kasvaa. Nuori saattaa silloin kokea jokaisen valintatilanteen arvioksi siitä, kuuluuko hän edelleen lahjakkaiden joukkoon.
Loukkaantuminen havainnollistaa tätä hyvin. Lyhyt poissaolo harvoin muuttaa muiden käsitystä urheilijan mahdollisuuksista, mutta pidempi loukkaantumisjakso voi vaikuttaa hänen asemaansa, koska osaamista ei pystytä näyttämään harjoituksissa ja kilpailuissa. Urheilijan potentiaali voi silti olla tallella.
Tästä syntyy yksi koko keskustelun tärkeimmistä ajatuksista: lahjakkuuden arvioinnissa tarvitaan aikaa.
”Yhden valinnan pitäisi kertoa yhdestä vaiheesta nuoren kehityksessä, ei koko hänen urheilullisesta tulevaisuudestaan.”
Viidentoista vuoden iässä yksi ovi sulkeutui, toinen avautui
Tanskalainen asiantuntija toi keskusteluun urheilijatarinan. Urheilija oli pelannut käsipalloa useita vuosia, kunnes jäi 15-vuotiaana valitsematta joukkueeseen. Urheilu säilyi silti olennaisena osana hänen elämäänsä: hän siirtyi yleisurheiluun ja vietti lajin parissa seuraavat 25 vuotta.
Tarina on yksinkertainen, mutta se kertoo paljon nuorten urheilusta.
Valinta saattoi olla käsipallossa täysin ymmärrettävä senhetkisten tietojen perusteella. Se ei kuitenkaan pystynyt ennustamaan, millainen suhde nuorella tulisi olemaan urheiluun seuraavien vuosikymmenten aikana. Urheilijanpolku vaihtoi suuntaa ja jatkui uudessa ympäristössä.
Tanskassa varhaisen valinnan kysymys on myös rakenteellinen. Maassa toimii 24 kunnassa talenttiluokkia, joihin nuoria voidaan valita jo 12–14-vuotiaina urheilullisen tason ja motivaation perusteella. Nuoret saavat hyviä harjoittelumahdollisuuksia ja tukea, mutta järjestelmän on samalla tehtävä vaikeita arvioita kehitysvaiheessa, jossa saman ikäisten väliset fyysiset ja psyykkiset erot voivat olla suuria.
Pitäisikö silloin painottaa tämänhetkisiä kilpailutuloksia, motivaatiota, oppimiskykyä, harjoitettavuutta vai tulevaisuuden potentiaalia? Kuinka biologisen kypsymisen erot huomioidaan? Entä kuinka paljon valinta lopulta kertoo nuoresta, jos paikkoja on huomattavasti vähemmän kuin sopivia hakijoita?
Puhujan omassa kaupungissa jalkapallon talenttiryhmään voitiin ottaa noin 16–17 nuorta, vaikka sopivia ja motivoituneita pelaajia olisi ollut huomattavasti enemmän. Tällöin valitsematta jäämiseen vaikuttaa myös järjestelmän kapasiteetti.
Nuoren ja hänen perheensä näkökulmasta päätös voi silti tuntua paljon suuremmalta. Jos tavoitteellisen urheilun rakenteet eivät ole tuttuja, valinta saatetaan nähdä vahvana ennusteena tulevaisuudesta. Siksi merkitystä on myös sillä, miten päätöksistä puhutaan ja kuinka selvästi nuorelle kerrotaan, että vaihtoehtoisia reittejä voi edelleen löytyä.
Tuen ajoitus ratkaisee
Tanskalaisen puheenvuoron yksi kiinnostavimmista havainnoista liittyi urheilijan saaman tuen ajoitukseen.
Urheilijanpolkua kuvattiin portaikkona, jossa edetään perustason harjoittelusta talenttivaiheeseen, nuorten maajoukkueeseen, aikuisten maajoukkueeseen ja mahdollisesti kansainväliselle huipulle. Mitä pidemmälle urheilija etenee, sitä enemmän arki yleensä vaatii: harjoittelun määrä ja laatu kasvavat, kilpailumatkat lisääntyvät, palautumisesta tulee yhä tärkeämpää ja ajankäyttöä on suunniteltava tarkemmin.
Olisi luontevaa, että myös tuen määrä ja laatu kehittyisivät samaan tahtiin.
Käytännössä tukea voidaan kuitenkin olla valmiita tarjoamaan hyvin paljon jo varhaisessa talenttivaiheessa. Myöhemmin, kun urheilijan arki muuttuu huomattavasti vaativammaksi, tukirakenteet eivät välttämättä vahvistu samassa suhteessa.
Tanskassa tähän vaikuttaa osaltaan rahoitus. Kunnilla on vahva rooli nuorempien ikäluokkien toiminnassa, kun taas toisen asteen ja myöhempien vaiheiden kohdalla vastuu jakaantuu useammalle toimijalle.
Havainto on kiinnostava myös suomalaisesta näkökulmasta. Urheilijan tukemisessa ratkaisevaa on resurssien määrän ohella se, mihin kohtaan kehityspolkua ne sijoitetaan. Tuen merkitys kasvaa erityisesti silloin, kun harjoittelun, opiskelun, kansainvälisen kilpailutoiminnan, palautumisen ja muun elämän yhteensovittaminen muuttuu kaikkein vaativimmaksi.
Toisella asteella kaikki kasvaa yhtä aikaa
Juuri toisen asteen vuodet nousivat tanskalaisessa puheenvuorossa erityiseen asemaan. Noin 16–19-vuotiaan elämässä monta asiaa voimistuu samanaikaisesti.
Urheilu vaatii enemmän. Harjoitusmäärät kasvavat, harjoittelusta tulee laadullisesti vaativampaa ja monessa lajissa lähestytään siirtymää nuorten tasolta aikuisten kilpailuihin. Kansainvälisiä leirejä ja kilpailumatkoja voi tulla aiempaa enemmän.
Myös opinnot vaativat enemmän. Lukiossa sisällöt syvenevät, ylioppilastutkinto lähestyy ja jatko-opintoihin liittyvät ratkaisut alkavat konkretisoitua.
Samalla nuori elää tärkeää vaihetta myös ihmisenä. Ystävyyssuhteet, vapaa-aika, itsenäistyminen, ihmissuhteet ja oman paikan löytäminen yhteisössä kuuluvat samaan arkeen harjoitusten, kilpailujen ja opintojen kanssa.
Tämän vuoksi perinteinen kaksoisuran käsite voi olla liian kapea kuvaamaan urheilijan todellisuutta. Urheilu ja opinnot muodostavat tärkeän rungon, mutta niiden rinnalla kulkee muitakin kehityspolkuja. Tanskalaisessa puheenvuorossa nostettiin esiin ajatus useista rinnakkaisista urista, joiden paino voi muuttua elämänvaiheen mukana.
Joissakin vuosissa urheilu voi saada tavallista suuremman roolin. Toisessa vaiheessa opinnot korostuvat, ja myöhemmin työelämä ottaa enemmän tilaa. Tällainen näkökulma tekee kaksoisurasta pitkäkestoisen suunnittelutehtävän, jossa kaikkien elämänalueiden ei tarvitse kulkea jatkuvasti samalla intensiteetillä.
Harjoittelulle tarvitaan myös laadukasta aikaa
Urheilujärjestelmästä tulee toistuvasti toiveita saada nuorille lisää harjoitteluaikaa. Helpoin ratkaisu löytyy joskus päivän reunoilta: harjoituksia voidaan siirtää varhaiseen aamuun tai myöhäiseen iltaan.
Urheilullisen kehityksen kannalta kalenteriin saatu lisätunti ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Harjoittelun laatu riippuu myös vireystilasta, palautumisesta ja siitä, milloin päivän tärkeimmät harjoitukset tehdään.
Jos opiskelija joutuu tekemään vaativimmat harjoituksensa jatkuvasti väsyneenä, lisätty harjoitusaika voi kasvattaa kokonaiskuormitusta enemmän kuin suorituskykyä. Siksi urheiluoppilaitoksen näkökulmasta keskeinen kysymys on myös harjoittelun ajoitus.
Monissa lajeissa myöhäiset teinivuodet ja varhaiset aikuisvuodet muodostavat erityisen tärkeän kehitysvaiheen. Opintojen etenemistä voidaan joissakin tilanteissa jaksottaa pidemmälle aikavälille, kun taas urheilullisen kehittymisen tietty vaihe liittyy vahvasti ikään, harjoittelutaustaan ja biologiseen kehitykseen.
Tämä korostaa yksilöllisen suunnittelun merkitystä. Opiskelijan kokonaisuutta voidaan rakentaa niin, että urheilu ja opinnot saavat eri vaiheissa erilaisen painon, mutta kumpikaan polku ei tarpeettomasti kavennu.
Koulutuspolun pitäisi sopia myös opiskelijalle
Tanskalaisen esityksen kolmas suuri teema liittyi koulutusvalintoihin. Puhuja käytti tarkoituksellisen kärjekästä ilmausta academic snobbery, akateeminen snobismi.
Taustalla oli käytännöllinen ongelma. Korkeakouluissa opintoja voidaan usein jaksottaa joustavasti, ja opiskelijan taloudelliset sekä ajankäytölliset järjestelyt voivat sopia hyvin tavoitteelliseen huippu-urheiluun. Tämä tekee korkeakoulusta monelle urheilijalle toimivan vaihtoehdon.
Jos korkeakoulureitti joustaa selvästi muita koulutusmuotoja paremmin, järjestelmä alkaa kuitenkin ohjata urheilijoita tiettyyn suuntaan. Ammatillisissa opinnoissa työpaikalla tapahtuva oppiminen ja kiinteät aikataulut voivat olla vaikeammin sovitettavissa harjoitteluun, ja työelämässä joustavuus riippuu usein työnantajasta sekä työn luonteesta.
Tavoitteena pitäisi olla tilanne, jossa urheilija voi valita koulutuksensa omien kiinnostustensa, vahvuuksiensa ja tulevaisuuden suunnitelmiensa perusteella. Akateemisen reitin rinnalle tarvitaan uskottavia ammatillisia ja työelämään johtavia polkuja, jotka mahdollistavat tavoitteellisen urheilun.
Uimari ja käsipalloilija tarvitsevat erilaisia ratkaisuja
Yhtä kaksoisuramallia ei myöskään voida kopioida samanlaisena kaikkiin urheilulajeihin.
Yksilölajissa harjoituksen ajankohtaa voidaan usein muuttaa jonkin verran urheilijan tilanteen mukaan. Joukkuelajissa harjoittelu perustuu suurelta osin siihen, että pelaajat ja valmennus ovat samassa paikassa samaan aikaan.
Harjoitusmäärä ei siksi yksin kerro urheilijan arjen vaativuudesta. Olennaisia ovat myös kilpailukalenteri, matkustaminen, harjoitusolosuhteiden saatavuus, yhteiset harjoitusajat ja palautuminen.
Tämän vuoksi oikeudenmukaiset ratkaisut eivät aina näytä samanlaisilta. Tasapuolisuus syntyy siitä, että eri lajien ja opiskelijoiden tarpeet tunnistetaan, ratkaisut perustellaan ja järjestelyt ovat ennakoitavia.
Lahden lyseossa katse ulottuu yksittäistä kautta pidemmälle
Oulun konferenssin ryhmäkeskustelussa tarkastelimme samaa jännitettä Lahden lyseon näkökulmasta ja tiivistimme ajatuksen näin:
Lahden lyseossa jännite syntyy lyhyen aikavälin suoritusvaatimusten ja pitkäjänteisen kehittymisen välille. Tasapainotamme tätä pitämällä vaatimustason korkealla ja huolehtimalla siitä, ettei yksi takaisku sulje opiskelijalta tulevia mahdollisuuksia.
Ajatus kuvaa hyvin urheilulukion perustehtävää. Tavoitteellinen urheilu edellyttää sitoutumista, vastuuta, pitkäjänteistä työskentelyä ja korkeita tavoitteita. Urheiluoppilaitoksen tehtävänä on rakentaa olosuhteita, joissa näitä ominaisuuksia voidaan kehittää ja joissa opiskelijan kokonaiskuormitusta pystytään tarkastelemaan riittävän pitkällä aikavälillä.
Yksi loukkaantuminen, vaikea kilpailukausi tai hetkellinen notkahdus muodostaa osan urheilijan kehityksestä. Myöskään 16-vuotiaan tämänhetkinen taso ei vielä kerro, millaiseksi urheilijaksi hän voi kehittyä 20- tai 24-vuotiaana.
Norjan ja Tanskan kokemuksista nousee siksi vahva viesti myös Lahden lyseolle. Hyvä urheilijanpolku voi sisältää erilaisia vaiheita, suunnanmuutoksia ja uusia mahdollisuuksia. Vaatimustaso voi olla korkea samalla, kun järjestelmä tunnistaa kehityksen yksilöllisen rytmin ja kohdentaa tukensa siihen vaiheeseen, jossa sen merkitys on suurin.
Urheilulukion tehtävänä on rakentaa ympäristö, jossa opiskelijalla on aikaa, tukea ja riittävästi mahdollisuuksia selvittää, kuinka pitkälle hänen lahjakkuutensa, työnsä ja motivaationsa voivat yhdessä kantaa.
Tero Matkaniemi