Tero Matkaniemi
Heikki Kolusen elämäntyö kytkeytyy poikkeuksellisen vahvasti Lahden lyseoon, lintuihin ja opettajuuteen. Lyseon oppilaasta kasvoi biologian ja maantiedon opettaja, opinto-ohjaaja, apulaisrehtori ja pitkäaikainen luontoharrastuksen vaalija, jonka vaikutus ulottui luokkahuoneesta linturetkille, rengastusaineistoihin ja Päijät-Hämeen lintuyhdistystoimintaan. Kolusen tarinassa havainto muuttui tiedoksi, tieto opetukseksi ja opetus perinnöksi, osaksi Lahden lyseon elävää luontohistoriaa.
Heikki Kolusta voi katsoa ja kuunnella Ylen radio- ja televisio-ohjelmissa esimerkiksi seuraavien tallenteiden kautta:
Ei pöllömpää elämää, Puoli seitsemän, Yle 19.5.2021.
Luonto-Suomen pöllöilta, Yle 8.3.2012.
Heikki Kolusen elämässä toistuivat kolme asiaa: tarkka havainto, paluu samaan paikkaan ja vastuu siitä, mitä oli nähty. Ensin katse suuntautui Lahden seudun metsiin, peltoihin, pihapiireihin ja lintujen pesiin. Sitten se kiinnittyi rengastuslomakkeisiin, pönttöihin, talvilintulaskentoihin, pöllöjen pesäpaikkoihin ja tervapääskyjen koloihin. Lopulta sama tarkka katse siirtyi luokkahuoneeseen, jossa nuoret oppivat hänen johdollaan katsomaan luontoa, kysymään täsmällisesti ja ajattelemaan järjestelmällisesti.
Kolunen syntyi vuonna 1948 ja on paljasjalkainen lahtelainen. Ensimmäiset opintovuotensa hän suoritti Kärpäsen uudessa kansakoulussa vuosina 1955–1959, minkä jälkeen alkoi lyseoura. Lahden lyseosta hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1968. Ylioppilaaksi tulon jälkeen hän suoritti varusmiespalveluksensa Karjalan tykistörykmentissä, kävi RUK:n kurssin 129 ja saavutti reservissä yliluutnantin arvon. (Poikakoulusta ponnistaen 2021, 652)
Lahden lyseosta tuli Koluselle enemmän kuin oppilaitos. Se oli ensin oppilaan opinahjo, sitten lintuharrastuksen kasvupaikka ja myöhemmin lähes neljän vuosikymmenen mittainen työyhteisö. Samassa lyseossa hän kohtasi opettajat, kerhot ja luonnontieteelliset virikkeet, jotka vaikuttivat hänen elämänsä suuntaan. Myöhemmin hän palasi lyseoon opettajana, opinto-ohjaajana, apulaisrehtorina ja vt. rehtorina. (Poikakoulusta ponnistaen 2021, 652)
Kolusen oma pedagoginen ajattelu kiteytyy haastattelussa lausuttuun havaintoon: “Kyllä se opettajan vaikutus, se voi olla tyrmäävää tai se voi olla sitten innostavaa”. (Kolunen 9.6.2026) Lause avaa koko hänen elämäntyötään. Kolunen tiesi omasta kokemuksestaan, että opettaja voi sulkea oven tai avata sen. Hänen omassa työssään tärkeää oli jälkimmäinen: kiinnostuksen herättäminen, ajattelun ohjaaminen ja opiskelijan ottaminen vakavasti.
Lahden lyseon Luonto-seuran kasvatti
Kolusen lintuharrastuksen varhaiset juuret olivat Lahden lyseon Luonto-seurassa. 1960-luvulla seura tarjosi luonnosta kiinnostuneille oppilaille yhteisön, jossa retkeiltiin, tehtiin havaintoja, opeteltiin lajintuntemusta ja päästiin kosketuksiin luonnontieteellisen ajattelun kanssa. Biologian opettajilla Valto Peiposella ja Seppo Saarisella oli tässä ratkaiseva merkitys. (Lahden Lyseon senioriyhdistys 2010; Björklund 2026, 21)
Peiponen ja Saarinen olivat Kolusen varhaisessa lintumaailmassa enemmän kuin opettajia. He veivät oppilaita maastoon, rengastivat lintuja ja osoittivat, että nuoren harrastajan havainnolla saattoi olla tieteellistä arvoa. Peiponen teki tutkimusta ja tarvitsi väitöskirjatyötään varten pesätietoja varislinnuista. Oppilaat etsivät pesiä ja tuottivat havaintoja, jotka saattoivat päätyä osaksi tutkimusaineistoa.
Kolunen muistaa Peiposen opettajana, joka “oli itse tehnyt paljon tutkimusta ja kertonut niistä”. Erityisen tärkeää oli se, että Peiponen otti nuorten havainnot vakavasti. Kolusen mukaan Peiponen arvosti sitä, että oppilaat löysivät linnunpesiä ja että näillä havainnoilla saattoi olla merkitystä myös tutkimukselle. (Kolunen 9.6.2026)
Kokemus opetti Koluselle jotakin olennaista sekä luonnontieteestä että opettajuudesta. Havainnon arvo ei riippunut havaitsijan iästä tai asemasta. Sen arvo syntyi tarkkuudesta, luotettavuudesta ja yhteydestä laajempaan kysymykseen. Kolunen tiivistää ajatuksen haastattelussa: “Ei ole ratkaisevaa, onko havainnon tekijä oppilas vai maisteri-ihminen. Tärkeintä ovat tulokset”. (Kolunen 9.6.2026)
Lahden lyseon Luonto-seuran lintupiiristä kehittyi myöhemmin Loxia-lintukerho. Sen piirissä kerholaiset tekivät retkiä, harjoittelivat lintujen tunnistamista, tutkivat kokoelmia, etsivät pesiä ja pääsivät osaksi paikallista lintuharrastajien verkostoa. Loxia-kerhon ja myöhemmin Päijät-Hämeen lintutieteellisen yhdistyksen välille syntyi jatkumo, jossa oppilaiden havainnot ja pienet tutkielmat päätyivät osaksi julkaistua lintutietoa. (Lahden Lyseon senioriyhdistys 2010)
Ensimmäiset renkaat
Kolusen rengastusura alkoi jo varhain. Hän on toiminut lintujen rengastajana vuodesta 1962 lähtien, aluksi Valto Peiposen avustajana. (Poikakoulusta ponnistaen 2021, 652) Linnut-lehden artikkelin mukaan Kolunen rengasti ensimmäiset rastaanpoikasensa 14-vuotiaana vuonna 1962. Rengastus tapahtui tuolloin avustajajärjestelmän puitteissa: päärengastaja vastasi toiminnasta, ja avustaja sai rengastaa hänen valvonnassaan. 1960-luvulla rengastus painottui suurelta osin pesäpoikasiin, kuten varpusiin, rastaisiin, kottaraisiin ja myöhemmin pöllöihin. (Björklund 2026, 21)
Nuorelle harrastajalle rengastus oli konkreettinen tie lintujen elämään. Se vaati pesän löytämistä, lajin varmaa tuntemista, poikasten iän arviointia, oikeaa käsittelyä, huolellista kirjaamista ja vastuullisuutta. Lintu oli kädessä vain hetken, mutta siitä syntynyt tieto saattoi kulkea aineistossa vuosia, joskus vuosikymmeniä.
Rengastus opetti Koluselle samaa, mitä hän myöhemmin edellytti opiskelijoiltaan: tarkkuutta, järjestystä ja jäsentynyttä ajattelua. Havainto piti merkitä oikein. Päätelmä piti voida perustella. Luonnon kohtaamiseen ei riittänyt innostus; innostuksen rinnalle tarvittiin menetelmä.
Oman rengastuslupansa Kolunen sai Helsingin yliopiston eläinmuseon järjestämässä rengastustentissä. Hän osallistui myös talvilintulaskentoihin ja eläinmuseon kyselyihin. Näin paikallinen harrastus kytkeytyi valtakunnalliseen tiedonkeruuseen. (Björklund 2026, 21)
Vuosikymmenten kuluessa rengastuksesta kasvoi poikkeuksellisen laaja elämäntyö. Kolunen on rengastanut yli 200 000 lintua, noin 130 lajia, ja rengaslöytöjä on kertynyt noin 1 300. Eniten hän on rengastanut talitiaisia, noin 35 000 yksilöä, ja sinitiaisia, noin 19 000 yksilöä. (Björklund 2026, 25)
Poikakoulusta ponnistaen -teoksessa Kolunen määritellään harrastajatutkijaksi ornitologiassa, ja hänellä on lukuisia yhteisjulkaisuja lintutieteen alalta. (Poikakoulusta ponnistaen 2021, 652) Määritelmä on osuva. Kolunen on harrastaja siinä mielessä, että lintusuhde kasvoi omasta kiinnostuksesta ja vapaaehtoisesta työstä. Hän on tutkija siinä mielessä, että havainto muuttui aineistoksi, aineisto julkaisuksi ja seuranta yhteiseksi tiedoksi.
Päijät-Hämeen lintuyhdistyksen rakentaja
1960-luvun lopulla Lahden ja Heinolan lintuharrastajat alkoivat pohtia oman alueellisen lintuyhdistyksen perustamista. Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys perustettiin vuonna 1970, ja Kolunen kuului sen perustajahahmoihin. (Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys, Historiaa; Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys 2013)
Yhdistys kokosi yhteen harrastajat, havaintojen keruun, retkitoiminnan, pöntötyksen, julkaisutoiminnan ja suojelutyön. Kolunen valittiin yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, ja hän toimi tehtävässä vuosina 1970–1975. Myöhemmin hän palasi puheenjohtajaksi vuosiksi 1990–1999. Päijät-Hämeen Linnut -lehden päätoimittajana hän toimi vuosina 1971–1984, ja yhdistyksen hallituksessa hän vaikutti vuoteen 2013 asti. (Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys 2013)
Yhdistyksen alkuvuodet olivat käytännön tekemistä. Ensimmäisenä toimintavuonna jäsenmäärä nousi seitsemäänkymmeneen. Rahaa hankittiin talkoilla: yhdistys teki yli kolmesataa pikkulinnun pönttöä, joita myytiin valmiiksi maastoon asennettuina. Pöntötys kasvoi seurannaksi, ja pöntöissä pesiviä tiaisia, kottaraisia ja kirjosieppoja rengastettiin runsaasti. (Björklund 2026, 22)
Kolunen kuvaa pesärengastuksen viehätystä näin: “Siinä pääsee näkemään poikasia ja niiden kehitystä, emojakin. Yhtä lintua saattoi seurata vuosikausia. Siinä hommassa on ideaa”. (Björklund 2026, 22) Lauseessa kuuluu pitkäaikaisen luonnontutkijan perusasenne. Yksi pesä voi herättää kiinnostuksen, mutta samalle pesälle palaaminen vuodesta toiseen tekee havainnosta tutkimuksellisesti merkittävän.
Kolusen työ ulottui myös valtakunnalliselle tasolle. Hän edusti yhdistystä Lintutieteellisten Yhdistysten Liitossa, nykyisessä BirdLife Suomessa, ja toimi järjestön hallituksen puheenjohtajana kahdeksan vuotta. Hän oli mukana myös rengastustoimikunnassa. BirdLife Suomen huomionosoitukset kertovat valtakunnallisesta arvostuksesta: Koluselle myönnettiin hopeinen ansiomerkki vuonna 1989 ja kultainen ansiomerkki vuonna 2000. (BirdLife Suomi, Ansiomerkit) Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys kutsui hänet kunniajäsenekseen vuonna 2013. (Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys 2013)
Opinnot ja paluu lyseoon
Kolusen yliopisto-opinnot loivat hänen luontoharrastukselleen tieteellisen ja pedagogisen kehyksen. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa filosofian maisteriksi pääaineenaan eläintiede. Lisäksi hän suoritti arvosanoja kasvitieteestä, maantieteestä, matematiikasta, kemiasta ja kasvatustieteestä. (Poikakoulusta ponnistaen 2021, 652)
Linnut-lehden artikkeli täydentää kuvaa: valkolakin ja asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen Kolunen lähti opiskelemaan maantiedettä, ja opintoihin kuuluivat myös eläintiede, kasvitiede, matematiikka ja tietojenkäsittelytiede. Eläintiede vei lopulta pisimmän korren. (Björklund 2026, 21–22)
Gradutyönsä Kolunen teki tervapääskystä. Laji nousi myöhemmin hänen pitkäaikaisimman seurantatyönsä kohteeksi ja elämäntyön tunnukseksi. Opinnot kuitenkin venyivät, kun hän sai vuonna 1974 työpaikan Lahdesta, aluksi sijaisena entisessä opinahjossaan. Paluu Lahden lyseoon oli elämäkerrallisesti merkittävä: Kolunen tuli takaisin paikkaan, jossa hänen oma lintuharrastuksensa oli saanut muodon. (Björklund 2026, 22)
Kolunen auskultoi syyslukukaudella 1980 ja suoritti opinto-ohjaajan tutkinnon vuonna 1984. (Poikakoulusta ponnistaen 2021, 652) Lahden lyseossa hän työskenteli vuosina 1974–2012 vt. ylimääräisenä lehtorina, tuntiopettajana, lukion opinto-ohjaajana, rehtoria avustavana opettajana, apulaisrehtorina ja vt. rehtorina. (Poikakoulusta ponnistaen 2021, 652)
Samalla hän herätti Loxia-lintukerhon toiminnan uudelleen ja toimi kerhon kuraattorina vuoteen 1991 asti, jolloin lama lopetti oppilaitosten vapaaehtoista kerhotoimintaa. (Björklund 2026, 22; Lahden Lyseon senioriyhdistys 2010) Monista kerholaisista tuli myöhemmin yhdistystoimijoita, mikä kertoo Kolusen työn pitkästä vaikutuksesta. (Björklund 2026, 22)
Kolusen opettajanura Lahden lyseossa kesti noin 40 vuotta. Hän jäi eläkkeelle apulaisrehtorin tehtävästä vuonna 2012. (Björklund 2026, 22) Opettajana hän sai myös julkista tunnustusta: Lahden lyseon lukion apulaisrehtori Heikki Kolunen valittiin Vuoden 2007 biologian ja maantieteen opettajaksi. (Finna 2007)
Opettaja, joka tarkkaili opettajia
Kolusen opettajuus ei syntynyt sattumalta. Hän oli kiinnostunut opettamisesta jo ennen varsinaista opettajankoulutusta ja tarkkaili opettajien tapoja toimia luokassa.
Kolunen kertoo, että omien opettajien esimerkki vaikutti hänen uravalintaansa. “Kun elämässä oli tärkeitä opettajia, se vaikutti aikanaan siihen, että opettajan työ tuntui ilman muuta omalta vaihtoehdolta”, hän kuvaa. Hän pohti jo ennen auskultointia opettamista tietoisesti: “Olin tarkkaillut opettajia ja miettinyt, millä tavalla he opettavat”. (Kolunen 9.6.2026)
Luokkahuone tarjosi hänelle esimerkkejä sekä onnistumisista että epäonnistumisista. Osa opettajista herätti kiinnostuksen ja teki aineen eläväksi. Osa jäi mieleen varoittavina esimerkkeinä.
Kolunen muistaa opettajia, joiden tunnit perustuivat pitkään läksynkuulusteluun. Oppilasta tai opiskelijaa saatettiin kuulustella lähes puoli tuntia, minkä jälkeen opettaja sanoi muutaman sanan ja antoi seuraavan kappaleen luettavaksi. Kolusen arvio on kriittinen: “Mitä opettamista sellainen oikeastaan on?” (Kolunen 9.6.2026)
Häntä häiritsee erityisesti tilanne, jossa opettaja ei ole kiinnostunut opiskelijan ajattelusta. Jos opiskelija ei osaa vastata, asia kuitataan ilman yritystä ymmärtää, mistä vaikeus johtuu. Kolusen mukaan opettajan pitäisi kysyä, miksi vastaus jää löytymättä: “Jos oikeaa vastausta ei heti tullut, opettajaa ei välttämättä kiinnostanut, miksi opiskelija ei osannut vastata”. (Kolunen 9.6.2026)
Toisenlaisen mallin antoivat Peiposen ja Saarisen kaltaiset opettajat. Peiponen toi tutkimuksen luokkaan ja osoitti, että oppilaan havainnoilla oli arvoa. Saarinen edusti Kolusen kokemuksessa oppilaskeskeisempää ja uutta otetta. “Sepolla oli niin uudenlaista, joka ei kaikkia muita opettajia aina miellyttänytkään. Mutta hänellä oli myös sellainen tuntuma siihen, miten oppilaita voi käsitellä”. (Kolunen 9.6.2026)
Kolusen opetuskäsityksessä aineenhallinta ja ihmisen kohtaaminen kuuluivat yhteen. Opettajan piti osata asiansa, mutta se ei riittänyt. Hänen piti nähdä, missä opiskelija oli, miksi opiskelija ei ymmärtänyt ja miten asiasta tehtiin lähestyttävä. Siksi opettajan vaikutus saattoi olla niin ratkaiseva: “Kyllä se opettajan vaikutus, se voi olla tyrmäävää tai se voi olla sitten innostavaa”. (Kolunen 9.6.2026)
Hämmästyksestä ajatteluun
Kolunen pitää tärkeänä hetkeä, jolloin opettaja astuu ensimmäisen kerran luokan eteen. Uuden opettajan täytyy hänen mukaansa “avata peli” heti. (Kolunen 9.6.2026) Tämä ei tarkoita kovuutta, määräilyä tai äänen korottamista. Se tarkoittaa tilanteen luomista: huomion herättämistä, uteliaisuuden synnyttämistä ja yhteyden rakentamista.
Hän muistaa opetustilanteita, joissa tunnin alkuun rakennettiin pieni yllätys. Käymisreaktiossa purkkiin syntyi kaasua ja painetta, kunnes kansi poksahti auki. Opiskelijat havahtuivat heti: mitä tapahtui, mistä ääni tuli, miksi purkki aukesi? Toisessa esimerkissä yhteyttämistä havainnollistettiin hapen muodostumisella. Ilmiö näytettiin ensin, selitys seurasi perässä.
Kolunen kutsuu tällaisia aloituksia pieniksi “jipoiksi” ja toteaa: “Tällaisia pieniä jippoja, mitä kannattaa käyttää opetuksessa”. (Kolunen 9.6.2026) Opettajan työssä olennaista oli taito virittää tilanne. Ensimmäinen havainto, pieni hämmästys tai konkreettinen ilmiö avasi opiskelijalle oven kysymiseen. Kolunen kuvaa opiskelijoiden reaktiota kokeelliseen yllätykseen: “Mitä tapahtui, ja mistä se johtui?” (Kolunen 9.6.2026)
Tässä näkyy Kolusen luonnontieteellinen pedagogiikka. Ensin havainto. Sen jälkeen kysymys. Lopuksi käsite ja selitys. Sama järjestys oli tuttu lintuharrastuksesta. Ensin kuultiin ääni, nähtiin liike tai löydettiin pesä. Sitten tunnistettiin, varmistettiin ja kirjattiin.
Ajattelun rakenne ja vastaamisen taito
Kolunen on opettajana tarkka kirjallisen ajattelun suhteen. Hän ei pidä hyvänä vastausta, jossa opiskelija kirjoittaa paperille kaiken, mitä aiheesta sattuu muistamaan. Hyvä vastaus rakentuu kysymyksen ympärille. Siinä on määrittely, rakenne, perustelu ja lopetus.
“Jos on jokin kysymys, siihen vastataan eikä muuta”, Kolunen sanoo. (Kolunen 9.6.2026) Opiskelijan pitää ymmärtää kysymys, määritellä käsitteet, pilkkoa asia osiin ja koota lopuksi johtopäätös.
Kolunen kuvaa menetelmänsä selvästi: “Määrittelet ne asiat ensin itsellesi ja paperille, ja sitten rupeet pilkkomaan sen osiin ja sitten vedät vielä yhteen lopuksi”. (Kolunen 9.6.2026) Hän halusi opettaa opiskelijoilleen, että hyvä vastaus ei synny kiireestä. Ajatus piti järjestää.
Tästä hän käyttää arkisempaa muotoilua, joka kertoo hyvin hänen opetuksensa periaatteesta: “Ei pidä kirjoittaa heti kaikkea, mitä mieleen tulee, vaan vastaus pitää ensin jäsentää”. (Kolunen 9.6.2026) Kyse on luonnontieteellisen ajattelun tavasta. Käsitteet on asetettava kohdalleen. Asian osat on suhteutettava toisiinsa. Johtopäätöksen pitää nousta vastauksesta.
Kolusen opetustavan merkitys tulee hänelle näkyväksi biologian opettajien retkellä virolaisella suolla. Toinen opettaja kertoo lukeneensa ylioppilastutkintokokeiden biologian vastauksia ja tunnistaneensa Kolusen opiskelijoiden tavassa kirjoittaa jotakin erityistä. Vastauksissa oli “tieteellistä lähestymistapaa”, mutta samalla näkyi, että opiskelijoille oli opetettu, “miten kannattaa vastata”. (Kolunen 9.6.2026)
Kolunen ottaa palautteen vastaan kiitollisena: “Kiitin ja kumarsin siitä. Tällaiset kannustavat eteenpäin”. (Kolunen 9.6.2026)
Opettajan työ oli Koluselle mielekästä, mutta hän ei peittele sen kuormittavuutta. “Hauskaa se oli, mutta opettajille on kuitenkin aika raskasta. Se on myönnettävä”. (Kolunen 9.6.2026) Lukiossa kokeet, ylioppilastutkintoon valmistautuminen, arviointi, oppituntien vuorovaikutus ja jatkuva suunnittelu vaativat paljon.
Kolunen pitää pisteytyksistään tarkkaa tilastoa ja seuraa, miten hänen omat arvionsa vastaavat lopullisia pisteitä. Hän muistelee, että pisteitä saattoi kertyä yhteensä yli tuhat ja että palautuneissa arvioissa ero oli usein vain “prosentin tai kahden” verran ylös- tai alaspäin. (Kolunen 9.6.2026) Tämä kertoo opettajasta, joka suhtautui arviointiin erittäin vakavasti.
Tässä näkyy sama tarkkuus kuin rengastuksessa. Havainto kirjataan oikein. Arvio perustellaan. Luokassa opiskelijaa kohdellaan oikeudenmukaisesti. Maastossa lintua käsitellään vastuullisesti. Molemmissa ympäristöissä huolimattomuus olisi ammattitaidon vastaista.
Luonto luokkahuoneen ulkopuolella
Kolusen opettajuus ei rajoittunut luokkahuoneeseen. Hän vei opiskelijoita maastoon, koska tiesi omasta elämästään, että luonto ymmärretään syvimmin kohtaamalla se. Lahden lyseossa hän järjesti toukokuisia ympäristönsuojelun erikoiskursseja, jotka olivat suosittuja vuodesta toiseen. (Björklund 2026, 22)
Kurssien ohjelmaan kuului retkiä Lahteen ja kauemmas. Emäsalossa seurattiin arktista muuttoa. Porvoon seudulla tehtiin pöllöretkiä. Opiskelijat saattoivat nähdä pesällä pöllön poikasia. Kolunen ajoitti retket niin, että havaittavaa varmasti oli. (Björklund 2026, 22)
Opiskelijoille kokemus saattoi olla ratkaiseva. Pöllönpoikanen pesällä, muuttolintujen virta tai keväinen lintuyhdyskunta jää mieleen toisella tavalla kuin oppikirjan kuva. Maastossa opiskelija kokee, että luonto on todellinen, liikkuva ja havaittava ympäristö.
Kolunen jatkoi samaa ketjua, johon hän oli itse nuorena päässyt mukaan. Peiponen ja Saarinen olivat vieneet oppilaan luonnon äärelle. Kolunen vei puolestaan omia opiskelijoitaan. Perinne ei jäänyt muistoksi, se muuttui opetukseksi.
Pöllöt ja pitkä seuranta
Kolusen lintutyöhön kuuluivat vahvasti myös pöllöt. Hän oli vuosikymmeniä mukana Hannu Pietiäisen pöllötutkimuksissa, joissa rengastettiin tuhansittain viirupöllöjä ja lehtopöllöjä. Linnut-lehden artikkelin mukaan näistä tutkimuksista valmistui neljä väitöskirjaa. (Björklund 2026, 25)
Pöllötyö vaati pitkäjänteisyyttä, maastotuntemusta ja pönttöverkostojen ylläpitoa. Pöllöjen pesintä vaihteli ravintotilanteen mukaan. Seuranta ei voinut perustua yhteen hyvään vuoteen. Pesäpaikoille oli palattava vuodesta toiseen, vaikka tulos vaihteli.
Kolunen kuvaa suhdettaan viiru- ja lehtopöllöihin lämpimästi. Niihin “kyllä rakastuu”, hän toteaa. (Björklund 2026, 25) Lauseessa kuuluu pitkäaikaisen harrastajan ääni. Tieteellinen tarkkuus ei poista kiintymystä. Vuosikymmenten seuranta syvensi sitä.
Tervapääsky sydämen lajina
Tervapääsky on Kolusen elämäntyön tunnuslaji. Hän teki gradutyönsä tervapääskystä, ja lajista tuli myöhemmin hänen pitkäaikaisimman seurantansa kohde. Linnut-lehden artikkelin otsikko “Sydämen lajina tervapääsky” kuvaa tätä suhdetta osuvasti. (Björklund 2026, 21)
Tervapääsky on suomalaisille tuttu kesän ääni, mutta lajina se on poikkeuksellinen. Se viettää suuren osan elämästään ilmassa, syö lennossa, liikkuu valtavia matkoja ja palaa pesimään tarkasti samoihin koloihin. Ihminen kohtaa sen usein kaupunkien ja taajamien yllä kirkuvana parvena, vaikka lajin elämä ulottuu Afrikkaan ja takaisin. (Björklund 2026, 23–25)
Kolusen tärkein tervapääskypaikka on Virolahden Harjun maatalousoppilaitoksen yhdyskunta. Harjun jugendtyyliseen oppilaitosrakennukseen oli jo vuonna 1907 suunniteltu lintujen pesälaatikoita. Pöntöt ovat olleet käytössä yli 120 vuotta, ja tervapääskyt ovat hallinneet niitä viimeiset 50–60 vuotta. Rovasti ja rengastaja Lauri Leikkonen aloitti aikuisten tervapääskyjen rengastuksen Harjussa vuonna 1961, ja Koluselle tämä rengastusperinne siirtyi vuonna 1979. (Björklund 2026, 22)
Kolunen on seurannut Harjun yhdyskuntaa vuosikymmeniä. Hän toteaa Linnut-lehdessä: “Olen seurannut yhdyskuntaa nyt 47 vuotta. Haluan saada 50-vuotissarjan täyteen”. (Björklund 2026, 22) Lause kuvaa hänen työskentelytapaansa täsmällisesti. Tieto syntyy, kun samaan paikkaan palataan riittävän kauan.
Viime vuosina Kolunen on rengastanut tai kontrolloinut 200–300 tervapääskyä vuodessa. Hän kiertää heinäkuun lopulla kuudessa yhdyskunnassa Virolahdelta Pälkäneelle. Kaikkiaan hänelle on kertynyt tervapääskyistä noin 8 000 rengastusta tai kontrollia. (Björklund 2026, 23)
Harjun tervapääskyjen ikäennätys on 16 vuotta. Kolusen tutkimusyhdyskunnissa on useita 10–14-vuotiaita yksilöitä, ja lintujen keski-ikä on noin seitsemän vuotta. Suomen vanhin tervapääsky on ollut 20-vuotias. (Björklund 2026, 23) Tällaiset tiedot muuttavat ihmisen suhdetta lajiin. Kesätaivaalla kirkuva tervapääsky voi olla sama yksilö, joka on palannut samaan pesäpaikkaan yli vuosikymmenen ajan.
Pesäkolo, muisti ja suojelu
Kolusen havaintojen mukaan tervapääsky on erittäin paikkauskollinen. Sama yksilö voi palata samaan koloon vuodesta toiseen. Hän kertoo esimerkin linnusta, joka on pesinyt kolmetoista vuotta samassa kolossa: “Joka vuosi lintu on kontrolloitu, eikä se rengasta siitä haittaa”. (Björklund 2026, 23)
Paikkauskollisuus tekee lajista haavoittuvan. Pesäkolo on tervapääskylle elämänmuistin keskus: keväällä lintu palaa tuttuun paikkaan ja voi aloittaa pesinnän nopeasti, jos kolo on säilynyt. Jos kolo on hävinnyt, seuraukset voivat olla vakavia.
Kolunen on korostanut, että tervapääsky ei vaihda pesäpaikkaa helposti. Jos pesäkolo häviää kattoremontin tai rakenteiden muutoksen vuoksi, lintu ei välttämättä siirry saman tien viereiseen taloon tai uuteen pönttöön. Yhden vuoden pesintä voi epäonnistua, ja uuden paikan löytyminen voi kestää useita vuosia. (Björklund 2026, 25)
Tästä syntyy Kolusen keskeinen suojeluviesti: tervapääskyjen pesäpaikat pitää turvata. Jos rakennuksen rakenteita muutetaan, tilalle täytyy järjestää sopivia pönttöjä, tervapääskytiiliä tai muita pesäratkaisuja. Paikkauskollisen lajin kohdalla pesäpaikan hävittäminen on koko yhdyskunnan tulevaisuutta koskeva riski. (Björklund 2026, 25)
BirdLife Suomi valitsi tervapääskyn vuoden linnuksi 2026 ja muistutti samalla, että erittäin uhanalaisen tervapääskyn pesät ovat ympäri vuoden suojeltuja. Järjestön tiedotteessa Kolunen esiintyy tervapääskytutkijana Päijät-Hämeen lintutieteellisestä yhdistyksestä. Tiedote korostaa käytännöllistä johtopäätöstä: ennen katto- ja julkisivuremontteja on selvitettävä, pesiikö rakennuksessa tervapääskyjä, ja häviävät pesäpaikat on korvattava asianmukaisesti. (BirdLife Suomi 2026b)
Kolusen tervapääskytyössä tutkimus ja suojelu liittyivät suoraan toisiinsa. Pitkä seuranta paljasti, miten uskollisesti lintu palaa samaan koloon. Tämä tieto muutti myös ihmisen velvollisuuksia. Kun tiedetään, miten riippuvainen laji on pysyvistä pesäpaikoista, rakennusten hoito ei ole pelkkää teknistä kunnossapitoa. Se on myös luonnonsuojelua.
Ilmassa elävä lintu
Tervapääsky kiehtoo Kolusta myös siksi, että se on niin täydellisesti sopeutunut ilmaelämään. Se palaa Suomeen toukokuussa, mutta se ei saavu samalla tavalla maahan sidottuna kuin monet muut linnut. Se on syönyt matkalla lennossa ja voi aloittaa pesinnän nopeasti, jos pesäpaikka on säilynyt. (Björklund 2026, 23–24)
Geopaikannintutkimukset ovat avanneet näkymän tervapääskyjen muuttoreitteihin. Suomen linnut voivat kulkea Baltian kautta Mustallemerelle ja jatkaa sieltä Afrikkaan. Osa siirtyy Saharan yli Italian kautta, osa Gibraltarin kautta. Loggerilinnut ovat päätyneet Kongon alueelle ja liikkuneet laajalla alueella Saharan eteläpuolella. (Björklund 2026, 25)
Kevätmuuton nopeus voi olla hämmästyttävä. Linnut-lehden artikkelissa kuvataan yksilö, joka oli 18. toukokuuta Pohjois-Afrikassa ja 31. toukokuuta Lammilla pesäpöntössä. Kolusen mukaan tervapääsky voi lentää yli viisisataa kilometriä vuorokaudessa. (Björklund 2026, 25)
Kolusen kuvaus tervapääskyn matkanteosta on lähes uskomaton: “Kaksitoista päivää ja kuusituhatta kilometriä, kunnes ollaan perillä. Ei tarvitse pysähtyä eikä nukkua missään. Toinen aivopuolisko nukkuu mikrounen, ruokaa on matkan varrella”. (Björklund 2026, 25) Lause tekee näkyväksi lajin erikoistumisen. Tervapääsky on räystään alle palaava lintu, mutta sen elämä levittäytyy mantereiden yli.
Tuuloksen pihapiiri ja eläkepäivien seuranta
Eläkkeelle jäätyään Kolunen muutti vaimonsa kanssa Hämeenlinnan koillispuolelle Tuulokseen. Pihapiiristä tuli uusi pitkäaikaisen seurannan paikka. Siellä rengastus jatkuu ympärivuotisesti. Nykyisin Kolusen pihalta kertyy vuosittain 6 000–7 000 rengastusta, ja vuoden aikana pihapiirissä rengastetaan 50–60 lajia. (Björklund 2026, 25)
Talviruokinta paljastaa, kuinka paljon lintuja liikkuu ihmisen katseen ulottumattomissa. Kolunen antaa esimerkin sinitiaisista: tammi–maaliskuussa pihalla kävi lähes 290 sinitiaista, vaikka kerralla näkyi 10–15 yksilöä. (Björklund 2026, 25) Ilman rengastusta havaitsija kuvittelisi näkevänsä jatkuvasti samat linnut. Renkaat paljastavat vaihtuvuuden.
Tuuloksen pihapiiri on tuottanut myös harvinaisuuksia. Kolunen on rengastanut siellä muun muassa hippiäisuunilinnun, lapintiaisen, kirjokertun ja sinipyrstön. Kuningaskalastajaa hän ja hänen vaimonsa odottivat yli kymmenen vuotta, koska lähellä kulki joki. Lopulta lintu ilmestyi paikalle viikoksi ja tuli rengastetuksi. (Björklund 2026, 25)
Rengastuslöydöt liittävät Kolusen havaintopaikat laajaan maailmaan. Lahdessa pesivänä rengastettu kalatiira löytyi 10 000 kilometrin päästä Kapkaupungista. Tuuloksen pihassa rengastettu mustarastas kontrolloitiin kahtena talvena Itä-Englannissa. Viherpeippo tavattiin kahtena talvena Pohjois-Saksassa samalla pihalla. Erityisen merkittävä oli tervapääskylöytö Keski-Afrikan tasavallasta. (Björklund 2026, 25)
Kolusen nykyistä rengastajaprofiilia kuvaa myös BirdLife Kanta-Hämeen rengastajasivu. Siellä hänen kiinnostuksenkohteikseen mainitaan pesäpoikasrengastus, SSP-seuranta, ympärivuotinen seurantapyynti pihapiirialueella, talvilinnut, marjalinnut sekä tervapääskyn pitkäaikaisseuranta useissa yhdyskunnissa. (BirdLife Kanta-Häme 2026) Luomuksen rengastusaineistoissa Kolunen esiintyy myös Rengastajatoimikunnan puheenjohtajana vuonna 2016 ja myöhemmin toimikunnan jäsenenä. (Luomus 2016; Luomus 2024)
Yhdistysihminen ja lyseon muistin vaalija
Kolusen elämäntyössä yksilöllinen harrastus ja yhteisöllinen vastuu kulkivat rinnakkain. Hän keräsi valtavan aineiston omalla työllään, mutta hänen merkityksensä suomalaisessa lintuharrastuksessa liittyi myös rakenteisiin, joita hän oli rakentamassa.
Päijät-Hämeen lintutieteellisessä yhdistyksessä hän toimi ensimmäisenä puheenjohtajana, myöhemmin uudelleen puheenjohtajana, lehden päätoimittajana ja pitkäaikaisena hallitusvaikuttajana. PHLY:n kunniajäsenyys vuonna 2013 kuvasi hänen asemaansa: hän oli perustajajäsen, vastuunkantaja ja erittäin ansioitunut rengastaja. (Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys 2013)
Yhdistysihmisenä Kolunen edustaa lintuharrastuksen perinnettä, jossa tieto syntyy yhteisesti. Yksi harrastaja voi kerätä valtavan aineiston, mutta sen arvo kasvaa, kun se liittyy yhdistyksen havaintoverkostoon, julkaisuihin, rengastustoimiston järjestelmiin ja valtakunnallisiin seurantahankkeisiin.
Kolusen suhde yhteisöihin ei rajoittunut lintuyhdistystoimintaan. Hän jatkoi myös Lahden lyseon perinteen vaalimista opetustyön jälkeen. Lahden Lyseon Seniorit ry:n sihteerinä ja arkistonhoitajana hän oli mukana säilyttämässä lyseon muistia, ja Poikakoulusta ponnistaen -teoksen suunnittelussa hän oli mukana jo vuonna 2010. (Poikakoulusta ponnistaen 2021, 652)
Tämä täydentää kuvaa Kolusesta arkistojen, havaintojen ja perinteen ihmisenä. Hän keräsi lintutietoa, mutta myös lyseoyhteisön muistia. Arkisto, rengastuslomake, pesäkortti, historiikki ja opiskelijan vastaus ovat eri muotoja samasta asiasta: kokemuksen muuttamisesta säilyväksi tiedoksi.
Havainto muuttuu perinnöksi
Heikki Kolusen elämäntyötä voi tarkastella neljänä perintönä. Ensimmäinen on paikallinen perintö: Lahden lyseon Luonto-seura, Loxia-lintukerho ja Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys muodostivat jatkumon, jossa oppilaiden ja myöhemmin opiskelijoiden kiinnostus kasvoi alueelliseksi lintuharrastuksen rakenteeksi. (Lahden Lyseon senioriyhdistys 2010; Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys, Historiaa)
Toinen on aineistollinen perintö. Yli 200 000 rengastettua lintua, pöllötutkimukset, tervapääskyjen pitkäaikaisseurannat, Tuuloksen pihapiirin seurantapyynti ja lukuisat rengaslöydöt muodostavat suuren luonnontieteellisen aineiston. Sen arvo syntyy ajasta, paikasta ja toistosta. (Björklund 2026, 23–25)
Kolmas on pedagoginen perintö. Kolunen opetti biologiaa ja maantiedettä, mutta samalla hän opetti havaintojen tekemistä, käsitteiden määrittelyä, kysymyksen ymmärtämistä ja ajattelun rakennetta. Hän tietää, että opettaja voi innostaa tai lannistaa. Hänen omassa työssään innostus rakentui tiedosta, havainnollisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja opiskelijan ajattelun kunnioittamisesta. (Kolunen 9.6.2026)
Neljäs on muistin perintö. Kolunen oli mukana tallentamassa Lahden lyseon historiaa ja vaalimassa lyseon senioritoimintaa. (Poikakoulusta ponnistaen 2021, 652) Tämä liittyy syvästi hänen luonteeseensa havaintojen ihmisenä.
Kolusen elämässä havainto ei jää hetkeksi. Pesälöytö voi liittyä väitöskirja-aineistoon. Rengas voi kertoa linnun matkasta Afrikkaan. Pönttö voi paljastaa poikasten kehityksen vuodesta toiseen. Opiskelijan ylioppilastutkintovastaus voi näyttää, onko ajattelu todella jäsentynyt. Tervapääskyn paluu samaan koloon voi todistaa vuosikymmenten paikkauskollisuudesta.
Siksi tervapääsky sopii hänen elämäntyönsä tunnukseksi. Se elää ilmassa ja kulkee mantereiden yli, mutta palaa uskollisesti samaan pieneen pesäkoloon. Kolusen työ on samankaltaista: paikallista ja laajaa, täsmällistä ja avaraa. Se alkaa Lahden lyseon luontokerhosta ja ulottuu Keski-Afrikan rengaslöytöihin. Se alkaa nuoren harrastajan pesähavainnosta ja päätyy vuosikymmeniä jatkuvaan aikasarjaan.
Heikki Kolusen kohdalla havainto muuttui tiedoksi, tieto opetukseksi ja opetus perinnöksi. Tämä perintö elää rengastusaineistoissa, Päijät-Hämeen lintuharrastuksen historiassa, tervapääskyjen pesäpaikkojen suojelussa, Lahden lyseon luontoperinteessä, lyseon arkistomuistissa ja niiden opiskelijoiden muistoissa, jotka oppivat hänen kanssaan katsomaan luontoa tarkemmin.
Lähteet
BirdLife Kanta-Häme. 2026. “Ilmoita rengaslöytösi” / Kanta-Hämeen rengastajat. Käytetty Kolusen nykyisen rengastajaprofiilin taustalähteenä.
BirdLife Suomi. “Ansiomerkit.” Käytetty Kolusen hopeisen ansiomerkin 1989 ja kultaisen ansiomerkin 2000 vahvistamiseen.
BirdLife Suomi. 2026b. “Tervapääsky – vuoden lintu 2026” sekä vuoden lintu -hankkeen aineisto. Käytetty tervapääskyn uhanalaisuuden, vuoden lintu 2026 -statuksen ja pesäpaikkojen suojelun taustalähteenä.
Björklund, Heidi. 2026. “Sydämen lajina tervapääsky.” Linnut 2/2026.
Finna. 2007. “Heikki Koluselle harvinainen tunnustus: lyseon lukion apulaisrehtori valittiin Vuoden 2007 biologian ja maantieteen opettajaksi.” Bibliografinen tietue.
Kolunen, Heikki. Haastattelu 9.6.2026. Haastattelijana Tero Matkaniemi.
Lahden Lyseon senioriyhdistys. 2010. “Lyseon Luonto-Seura.”
Luomus / Rengastustoimisto. 2016. “Uuden rengastajan tietopaketti.”
Luomus / Rengastustoimisto. 2024. Rengastustoimiston tilannekatsaus.
Matkaniemi, Tero, Heikki Kolunen ja Reijo Nikkinen, toim. 2021. Poikakoulusta ponnistaen – muistoja Lahden lyseosta vuosilta 1921–2021. Lahden lyseo ja Lahden Lyseon Seniorit ry. Lahti.
Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys. “Historiaa.”
Päijät-Hämeen lintutieteellinen yhdistys. 2013. “Heikki Kolusesta PHLY:n kunniajäsen.”